Etteenpäin elävän mieli

 Tänä aamuna etsin kännykkääni. Laitoin ensin viestin puolisolle, sen jälkeen istahdin aamupalapöytään ja mietin, että mihinkähän minä sen puhelimen kerkesin jo tökätä. Kävin katsomassa eteisestäkin, että jäikö se aamulenkin jälkeen sinne, kun heitin takkia päältäni. Istahdin takaisin pöytään ja kappas! Se puhelinhan on kädessä. Kyllä sitä joskus voi olla hieman yksinkertainen.  Minulla on monesti tavarat hukassa. Joskus tiedän, että olen laittanut ne johonkin "talteen", jotta löydän ne varmasti sitten, kun tarvitsen. Yleensä niitä ei löydä kuitenkaan ennen kuin sitten jälkikäteen, kun niitä ei enää tarvitsekaan. Toisinaan taas olen vaan jotenkin onnistunut kadottamaan jotakin. Ja se voi olla ihan mitä tahansa. Kerran oli kissakin kadoksissa. Huutelin sitä ulkonakin ja kolusin mielestäni sisällä joka paikan. No jostain se sitten tupsahti pöydälle istumaan (vai liekö ollutkin siinä koko ajan). Paras katoamistapaus oli ehkä se, että tulin vanhempien luota kotiin ja etsin puheli

Nyt se on ohi. Syysloma. Kylläpä harmittaa. Loma oli mukava, niinhän lomat yleensä on. Mutta mikähän siinä on, että ne lomat tuppaavat menemään liian nopeasti? Mutta muistoihin on aina mukava palata, ainakin jos muistaa jotain.  Jos miettii lapsuuden syyslomia, niin minä en ainakaan muista niistä yhtään mitään. Oliko niitä edes? Tai kai ne oli, mutta mitä silloin tehtiin? Yhden loman muistan yläasteelta, silloin reissattiin siskon kanssa. Tai ehkä me tehtiin niin useampanakin lomana, mutta se yksi vain on jäänyt mieleen. Johtuukohan se siitä, että syksy ei ollut lapsena mitenkään erikoista aikaa? Talvilomilla leikittiin paljon lumessa (linnat, tunnelit, lumiukot ym. tuli rakenneltua), kesälomat tietysti kestivät ikuisesti ja oli aina paljon puuhaa ja jouluna kaikki joulun odotukset ja joululahjat ja sen jälkeen uuden vuoden odotus oli aina päällimmäisenä mielessä. Mutta mitä oli syyslomalla? No, kuitenkin tämäkin syysloma on siis ohi. Mutta minullahan oli mukavaa puuhaa. Pääsin näkemää

Hikipinko, pinko, hikari..... Jep, nimityksiä on erilaisia. Aina toitotetaan, että pitää olla aktiivinen tunnilla, pitää osallistua keskusteluihin ja opetukseen. Pitää viitata (tämä varmaan lähinnä peruskoulussa ja liekkö vielä lukiossakin). Mutta sitten: toiset oppilaat eivät pidä hikareista. Opettajan lellikkihän se on tai mielistelijä tai joku muu samankaltainen. Joten miksi pitäisi olla aktiivinen aina? Numero riippuu joskus paljon nimenomaan tuntiaktiivisuudesta. Ehkä siitä nykyisin jo ollaan vähän vähennetty sitä painoarvoa, koska muutenkin on huomattu erilaiset oppijat? No, tässä nyt itse taas vaihteeksi tunnilla. Olen aktiivinen. Välillä vähän liiankin. Hävettää ihan, kun aina ekana vastaamassa. En tiedä, mitä muut opiskelijat minusta ajattelevat, sillä onhan nämä opettajat lähes kaikki entisiä työtovereitani, joten jutustelua riittää muutenkin kuin vain tunnin asioista. Ehkä he ajattelevat, että olen hikipinko?  Opettajien lellikki? No, minähän en nyt sinänsä välitä enää nykyi

Aamulla oli kiire. Koiralla möyri mahassa, äkkiä ulos. No, ei sieltä mitään tullut. Joten eikun takas sisälle ja elukoille ruokaa, josko se sitten irtoais. No ei irronnut. Sen sijaan koiran mahan möyrinä loppui. Eli sillä olikin nälkä. Sen jälkeen se kahteli minua ja virnuili selvästi. "Huijasinpas!" Noh, aamutoimet hoidettuani totesin, että mullahan on reilusti aikaa. Rupesin pelaamaan kännykällä. Ei olisi ollut. Piti viedä vanhemmille ruokaa. Kiirehän siinä tuli. Sitten muistin ajellessani, että tänäänhän on aamusta tenttikin. Eli paikalla pitäisi olla ajoissa. Voi kettu...  Kerkesin joka tapauksessa koululle. Tentti alkoi ja palautusaikaa oli 9.45 saakka. Mietin mielessäni, että tuleekohan kiire. Tein hirveetä vauhtia ja yritin tarkastaa jokaisen tehtävän. Palautin sen n. 8.20. Nyt ei ole kiire. Hengailen koulun käytävällä ja odotan, että pääsen luokkaan. Tai kai minä sinne pääsisin, koko ajanhan tuossa joku ravaa tuossa ovessa suuntaan tai toiseen.  Mutta eiköhän tässä vi

Mikähän on vialla, kun ei pysty enää keskittymään mihinkään. Jos katon telkkaria, niin yleensä räplään samalla kännykkää. Kun pitäis kuunnella tunnilla opettajaa, keskittyminen herpaantuu pienimmästäkin äänestä. Sama homma, kun yrittää tehdä tehtäviä. Tänään se ääni on kärpäsen surina kattolampussa. Toisinaan minun on vaikea keskittyä edes kuuntelemaan, mitä minulle puhutaan (anteeksi vaan). Kaikki liike, hälinä, äänet ympärillä kiinnittää heti huomion. Toki kuuntelen ja kuulen, mutta saatan minuutin päästä unohtaa kaiken, mitä oli puhuttu.  Opiskellessa keskittyminen herpaantuu myös siitä, että tehtävä on liian helppo... Tai liian vaikea. Tosin jos se on liian vaikea, niin yleensä sen keskittymisen puutteen aiheuttaa varmaan turhautuminen siihen, kun ei osaa. Koululla on helppoa, kun voi kysyä opettajilta. Mutta kotona opiskellessa sitä mahdollisuutta ei ole. Jos ei sitten halua kirjoittaa opettajalle viestiä. Mutta siihen vastauksen saaminen voi kestää, joten ehkäpä on helpompaa kyse

Jep. Yritän opiskella. Tuttuja asioita, hankala keskittyä. Puolella korvalla kuuntelen, mitä opettaja kertoo. Onneksi on Teams, ei tarvitse aina olla koululla. Voi olla aika rennosti. Voi vaikka piereskellä, jos siltä tuntuu (ei nyt tunnu, mutta joskus saattaa). Niin tuota. Olen aloittanut ehkä miljoona blogia. Kerran yritin pitää blogia tupakoinnin lopettamisesta. Tupakkalakko kesti silloin viikon, joten blogi loppui myös viikon päästä. Kerran yritin pitää blogia laumasta (eli eläimistäni). No se blogi on vieläkin olemassa, mutta viimeisin päivitys on vuodelta 2015, eli vähänhän tuo on unohtunut. Nyt sitten jälleen uusi yritys. Kokeillaan, jos saisin pidettyä tätä ajan tasalla muutaman vuoden. Tosin olen ylpeä, jos jaksan edes jouluun asti. Puhe siis on blogista, tupakanpoltto loppui jo muutama vuosi sitten.  Nimeni ei pidä paikkaansa, se on vitsi. Vitsi on välillä koko minun elämäkin. Jonkun mielestä se voi olla hyväkin vitsi. Ja useimmiten osaan itsekin nauraa sille, varsinkin jälke