Etteenpäin elävän mieli

 Tekisi mieli tehdä remonttia, kun sähköhellakin meinaa hajota. Toisaalta taas voisi ostaa uuden talon. Tai ehkä sittenkin laajentaa vanhaa. Täällähän on niin hyvä ollakin. En oikeastaan kyllä haluaisi olla täällä. Remontin pitäisi sitten olla kyllä kattava. Tai ehkä se pieni pintaremppakin riittää. No jos nyt kuitenkin laajennettaisiin, niin saataisiin sitten kunnon talo. Mutta olisihan se talo siellä toisaalla aivan ihana. Kyllä on ihmisen elämä välillä vaikeaa... En oikein ymmärrä, mikä pikkupiru tuossa olkapäällä oikein kuiskuttelee näitä ajatuksia jatkuvasti minun päähän. Toki, voisihan sitä taloa tosiaan laajentaa tai tehdä edes sitä remonttia tai miksipä ei voisi ostaa uutta taloakin, mutta kun on yksi hyvin oleellinen puuttuva tekijä tässä asiassa: RAHA! Se kun ei vieläkään kasva puussa. Tai tavallaan joo, mutta eipä ole sitä metsää, jota pistää rahoiksi. Ja vaikka olisikin, niin kyllä valtio osaa siitä omansa ottaa, jotta ei sillä rikastuttaisi. Lainaa toki voisi ottaa. Mutta

Toisinaan tuntuu, että on ihan suunnaton kaipuu jotain asiaa tai ihmistä tai muuta elollista olentoa kohtaan. Tulee hetkiä jolloin kaipaa itkuun saakka jotain menehtynyttä tai kadotettua lemmikkiä. Toisinaan sitä kaipaa ystäviä, perheenjäseniä, milloin ketäkin. Joskus taas kaipuu iskee johonkin tiettyyn aikaan tai paikkaan elämässä. Toisinaan se kaipuu kohdistuu siihen lapseen, jota ei ole saanut.  Jotkut ihmiset osaavat elää tässä ja nyt. Minäkin olen sitä kokeillut, mutta aina jostain tulee joku pieni haave, unelma tai kaipaus. Sitten nykyhetki siirtyy hetkeksi syrjään ja sitä rypee siinä kaipauksen tunteessa tai haavemaailmassa.  Kai siis jokaisella toki jotain unelmia on, toisilla ne on isompia, toisilla pienempiä. Toisen unelma voi olla ne ihanat eläkepäivät jossain ulkomailla, suuri kartano jossakin oikein kauniilla paikalla. Toisella se unelma voi olla edes pieni leipäpalanen seuraavan päivän ruuaksi. Niinpä niin. Tässäkin asiassa ihmiset on erilaisia. Ja miksi siirryn kirjoitta

 Kylläpä kyllä. Vuosi vaihtui, mutta tahti ei muuttunut. Siis minun elämässä. Yhtä laiska olen tänäkin vuonna näköjään. Olisihan se mukavaa, kun joskus jotain saisi aikaseksi tai tehtyä ajoissa. Minun piti valmistua jo syksyllä. Lokakuu taisi olla takaraja. No pikkuhiljaa se siirtyi, ensin marraskuulle, sitten jo joulukuulle. Ja eipä ei, en valmistunut vieläkään. Tällä kertaa ajattelin, että enpä ota stressiä ja opettajan kysyessä uutta valmistumispäivää sanoin suoraan, jotta pistä vaan parin kuukauden päähän, ehkä sitten saan sen viimeisen tehtävän tehtyä.  Tätä menoa jos jatkuu, niin en varmaan saa vielä silloinkaan.....