Etteenpäin elävän mieli

 Kyllä taas on viime päivinä saanut miettiä, että miten sitä ihminen voi olla näin pöljä. Pittää haalia itelleen tuota tekemistä ihan kutkulleen sen verran, että pieni stressitaso pyssyy koko ajan yllä. Ja ei, minä en todellakaan osaa tehä niitä asioita sitten ajoissa, vaan kaikki pitää tehä aina viime tipassa, jotta varmasti stressi on maksimaalinen.  Tällä hetkellä yksi stressaava asia on opiskelu. Kun ei vaan keho tottele, vaikka aivot sanoo, että nyt pitäisi kammeta sinne yläkertaan koneen äärelle opiskelemaan. Ja sitten, kun keho ei tottele, niin opiskelut jää jälleen viime tippaan. Minulla on muutamia kursseja verkko-opintoina. Jos netti ei toimi, ei pääse tunnille. Sitten pitäisi jälkikäteen kuunnella niitä tallenteita. No arvatkaa vaan onnistuuko se? No ei, enhän minä niitä jaksa kuunnella. Sitten hätäpäissäni ennen tunnin alkua kokeilen tehtäviä saada ratkottua ihan omin voimin.  Minulla alkaa työssäoppiminenkin. Ihan pihalla olen siitäkin hommasta. Milloin menen ja minne mene

 Tämä on taas ollut yks niistä päivistä, kun ei mikään, siis EI MIKKÄÄN oikein suju. Aamulla koirien kanssa lenkillä liukastelin urakalla ja lopulta päätin kääntyä takas. Kouluun lähtiessä sitten reppu oli mukavasti auki ja sieltä lenteli paperit (opiskeluun liittyvät monisteet ja työtodistukset) auton viereen kuraiseen maahan. Pikaisesti ne siitä keräilin ja kurkkasin vielä auton alle, ettei mitään vai jäänyt. Ja eikun koululle.  Koululla sitten piti harjoitella tulevaa esittelyä. Juu. Kyllä. Muistinhan minä sen. Ja olinhan minä harjoitellut jo kotona, kyyyyyllä, tottakai!! Koulun pihalla tulikin sitten liukasteltua jälleen, aamupuurolle ja takaisin.  Opettajan kanssa jutellessa rupesin sitten itkemään. Luokassa oli muitakin opiskelijoita. Oliskohan pientä stressiä? Joo, eihän sitä tunteitaan pitäisi hävetä, mutta kylläpä nolotti. Kotiin palatessa huomasin, että maassa liiterin edessä oli jotain epämääräistä valkeaa. Juu, olihan se. Yksi työtodistus. Kivasti oli reuna vähän ravassa ja

Joskus tuntuu, että minä olen maailman onnettomuusalttein ihminen. Millon on kaatumisen takia jalka kipeä, milloin samasta syystä selkä tai käsi. Tai sitten isken käteni johonkin ja se menee kipeäksi. Niinkuin nyt viimeisimmäksi, iskin sen puolisooni. En tahallani, täysin vahingossa. Puolisolle ei tullut mitään, minun ranne on ollu jo lähemmäs viikon kipeänä.  Joskus sanoin lääkärille, että minulla on ylimääräisiä ulokkeita ja ne on aina tiellä. Tarkoitin raajojani. Lääkäri ei ymmärtänyt vitsiä, oli vähän vanha mies. Katsoi vaan kummissaan. No, edelleen olen sitä mieltä, että ne on tiellä koko ajan. Aina ottamassa osumaa, aina kipeänä.  Naurattaa, kun miettii, mitä kaikkea minulle on elämäni aikana sattunut. Jalka jäänyt pyörän pinnojen väliin, käsi jäänyt oman kyljen alle, kun putosin hevosen selästä, käsi jäi kerran myös parin hirren väliin (älkää vain kysykö miten) ja hevosen ja oven väliin ja jalka jäi oman hanurin alle. Mutta ihmeen hyvin ne ovat kestäneet. Kaksi murtumaa koko elä