Tekstit

Syksy

 Uusi vuosi ja uudet kujeet, sanotaan. Nyt ei kyllä ole uusi vuosi, mutta uudet kujeet on. Tai ei eihän ne mitään kujeita ole, työpaikka vain. Edellisessä työpaikassa ei siis ollut enää tarvetta lisätyövoimalle, joten jäin työttömäksi. Eikä mennyt kauaa, kun sain uuden työpaikan. Olisin ehkä voinut "laiskotella" pidempäänkin. Mutta mikäpä uudessa paikassa on ollessa. Työhön saa kunnolla perehdytystä, kun vaan muistaa kysellä, toimistotila on... no, on mitä on, työkone ja työpuhelin löytyy ja työkaverit on mukavia. En minä siis valita, viihdyn todella hyvin. Varsinkin, kun täällä on myös silmänruokaa (hyi, hyi, ei noin saa sanoa enää tänä päivänä).  Mitäpä muuta syksy sitten tuo tullessaan? No paljon kaikenlaista. Lapsettomuushoidot jatkuvat (olivat kesälomalla). Menoa riittää melkein joka viikonlopulle. Ajatukset harhailee, koirat (joita on nyt muuten yksi lisää) karkailee... Eli hyvinkin normaali syksy.  Pikkuhiljaa talvea kohti tässä siis mennään, mutta toivottavasti ei lii

Ei taas..

 Voi hitto, nyt ne on täällä taas. Nimittäin itikat ja muut ötökät. Voi ...kele. Voiskohan joskus olla ihan vaikka vaan yks kesä, ettei niitä näkyisi. Tai saahan niitä näkyä, mutta ei tuntuisi. Ai että ketuttaa, kun kutisee joka paikka ja sitten sitä raapii verille jalat ja kädet. Jos ei hereillä ollessa, niin nukkuessaan (kyllä, osaan nukkua ja raapia yhtä aikaa). Kesälomakin alkaisi, mutta yritäppä siitä nauttia, kun koko ajan joku inisee tai pörrää jossakin. Melkeinhän tuo kyllä kuulostaisi perhe-elämältä, paitsi ei tietenkään meillä, kun ei niitä lapsia ainakaan oo inisemässä. Ja ei, en ole adoptoimassa miljoonaa itikkaa, kiitos kysymästä. Ja sitten kun kaikenmaailman viherpiipertäjät sanovat, että hyttyskarkottimet (nämä modernimmat) kadottaa myös ne kivat pörriäiset (kimalaiset ja mehiläiset, jotka on kyllä ihan ok), niin eihän niitäkään saisi käyttää. Kaikella kunnioituksella viherpiipertäjiä kohtaan, tulkaapa hetkeksi istumaan vaikka meidän kesämökin kuistille tyynenä kesäiltan

Nuku, nuku nurmilintu

 No voi pers....ukset. Taas se unettomuus on alkanut. Ei malta nukkua. On niin kivaa olla valveilla ja pelkää menettävänsä jotain sillä välin, kun nukkuu. Tai sitä minä luulisin sen olevan. Viime yön unisaldo oli ehkä n. 5 tuntia, tosin siinä välissä oli muutamia heräilemisiä. Sitä edellisenä yönä en tainnut nukkua sitäkään. Tietysti vaikutusta unettomuuteen saattaa olla siinä, että töihin pitää tulla niin aikaseen. Kuka ihme on keksinyt, että töissä pitää olla jo klo 7.00 (tai yleensä mieluummin vähän aiemmin)? Tai no, saishan sitä ite päättää monelta menee, mutta mukavampihan se sitten on lähteä aiemmin poiskin. Eli omaa hölmöyttä. Kohta lisäksi alkaa tiet olla siinä mallilla, että pääsee kulkemaan sähkövekottimella. No, sehän tietysti tarkoittaa pidempää aikaa työmatkaan, joka taas puolestaan tarkoittaa aikasempaa herätystä, joka taasen tarkoittaa lyhyempiä yöunia, joka sitten tarkoittaa sitä, että olen entistä väsyneempi. Ja koska olen väsyneempi, olen kiukkuisempi. Tämähän kuulost

Kesäkuntoon (mutta miksi vuodeksi?)

 Nyt se on taas alkanut. Nimittäin into siihen, että kesäksi pitää olla kunnossa. Jäätiköitä uhmaten ja kuravellissä kirmaten olen käynyt lenkillä ottamassa hien pintaan ja sukat märiksi. Ehkä tätä innostusta kestää taas pari päivää tai hyvällä tuurilla pari viikkoa. Ihan kivaahan se lenkkeily on, saa rauhassa tuuletella ajatuksiaan. Tai sitten uppoutua niihin niin, ettei tajua kääntyä ajoissa takaisin ja kuolemankielissä laahustaa sitten loppumatkan takaisin kotiovelle. Lenkin jälkeen on hyvä olo. Varsinkin, kun pääset pitkäkseen ja otat suklaalevyn tai sipsipussin ja nautit... Eikun hetkinen, senhän piti olla siis kuntokuuri, eikä tekosyy syödä herkkuja! Niin piti, niin piti. Mutta aina siinä käy samalla tavalla. Joka kerta, joka kevät. Koskaan kesällä en ole ollut kesäkunnossa. Tai en ainakaan omasta mielestäni juuri sillä hetkellä. Nyt kun jälkeenpäin kyllä kun katsoo niitä nuoruusvuosien kuvia, niin minähän OLEN ollut ihan sopusuhtainen! Miksi se peilikuva aina vaan näyttää niin p

On siis kevät

 Nyt se sitten on täällä. Kevät nimittäin. Päivät on mukavan aurinkoisia ja kirkkaus aiheuttaa mukavan päänsäryn. Koska olen kevään lapsi, rakastan kevättä. Se on niin parasta, ensin hyvällä tuurilla hankiaiset, sitten lumien sulaminen, hiirenkorvat jne. Mutta sitten se taas iskee: ***keleen öttiäiset!!! Punkit, kärpäset, itikat, mitä näitä nyt on. Voi luoja, että mie inhoon niitä!! Miten mie en muista, että lapsena olisi niin paljon ollut kaikkia öttiäisiä? Vai onko aika vain kullannut muistot? Ja miten hitossa minulla voi kohta taas olla syntymäpäivä. En minä halua vanheta näin nopeasti, voisiko niitä synttäreitä pitää vain joka toinen vuosi? Tai siis enhän minä mitään synttäreitä aio pitää, mutta tarkoitan, että voisiko siitä iästäkin jättää sen yhden vuoden aina välistä? Mutta kuitenkin nautin keväästä joka tapauksessa. Tosin nautin kyllä jokaisesta vuodenajasta, vaikken kaikista säistä tykkää. Mutta kun niistä valittaminen ei auta. Pitää osata löytää ne pienet ilonaiheet. Onhan se

Maksimaalinen v.... eikun ketutus

 Kyllä on ollut ihan hanurista koko päivä. Ja eilinen ilta. Kiukutti eilen niin kovin ja aamulla heräsin kipuun. Ei se kipu varmaan siitä ketutuksesta johtunut, mutta huonosta nukkuma-asennosta. Sen jälkeen päivä onkin mennyt vain alamäkeä. Mikään ei onnistu, päätäkin särkee. Niin, eihän se raskaus siis onnistunut tälläkään kertaa. Mutta minkä hemmetin takia sen epäonnistumisen vielä pitää tuntua näin lähes kahden viikon päästäkin. Siis vuoto. Aivan järkyttävä vuoto vieläkin. Hemmettisoikoon, loppuisi jo edes se. Mutta se ei ole suurin syy, mikä ketuttaa (enää). Lähinnä oma tyhmyys tässä taas paistaa kaiken läpi. Eli tästäkään ketutuksesta ei voi syyttää muita kuin itseään. Miten voikaan ihminen tehdä niin typeriä asioita, että loppujen lopuksi mikään ei enää onnistu. Tekisi mieli heittäytyä työpaikan lattialle ja vetää s**tanalliset itkupotkuraivarit, että voisiko nyt jokin asia tänään onnistua. No, ehkä huomenna on parempi päivä.

Jatkuva pelko

Tein viime viikolla positiivisen raskaustestin. Jatkuvasta pahoinvoinnista huolimatta minulla oli koko ajan tunne, ettei tämä koske minua ollenkaan. En osannut ajatella, että lapsi olisi minun, sillä käytimmehän luovutettua munasolua. Mutta vähitellen ajatukset kääntyi siihen, että tämä kasvaa MINUN sisälläni, ei kenenkään muun. No, siitä se sitten alkoi: ihan hirvittävä pelko. Joka kerta, kun menen vessaan, pelkään, että vuoto on alkanut. Jokainen pieni vatsan nipistys tai menkkakivun tyylinen kipu säikäyttää. Ajatukset pyörii vaan siinä, että nyt se on ohi, nyt se menee kesken. Tänään onkin oikein extrapelkopäivä. Päätä särkee aivan tuhottomasti, koska jännitän niin paljon joka ikistä vessakäyntiäni.  Hulluksihan tässä tulee. Tuntuu, että päivät kuluvat niin hitaasti, ja yölläkin nukkuminen on todella vaikeaa, kun ajatukset pyörii. Tiedän, ei saisi pelätä, eikä stressata. Mutta minkäs teet, aiemmat kokemukset eivät ole olleet järin myönteisiä, joten semmonen relax-olotila ei ole ehkä