Etteenpäin elävän mieli

 Olen ollut pienestä asti kovin altis tapaturmille. En tiedä mistä se johtuu. Ehkä siitä, että teen sellaisia asioita, joita en välttämättä osaa. Tai sitten siitä, että sählään aina. Tai sitten siitä, etten aina ihan ajattele loppuun asti. Tai sitten vain yksinkertaisesti siitä, että olen niin tohelo. Viikonloppuna meillä oli vähän purkuhommia. Melkein selvisin hengissä. Tai sanotaanko näin, että melkein en selvinnyt. Pari kertaa tuli päähän lista, kerran napsautin itseäni polveen sorkkaraudalla ja kerran sain puun sälön melkein silmääni.  No, mikään näistä tuskin olisi aiheuttanut hengenvaaraa. Mutta se mikä aiheutti, oli ampiainen. Ketku kävi tuikkaamassa minua huomaamattomasti kylkeen. Enkä minä meinannut tajuta mitään. Ensin alkoi vaan vähän kirvellä kylkeä, mutta jatkoin silti purkamista ajatellen, että se on vaan jokin tikku. No, sitten alkoi sydän hakata ja hengitys hieman tiheentyi... Jahas, eikun kyypakkauksen luokse. Onneksi sellainen oli mukana. Sitten hetki huilia ja purkam

 Järkyttävää, miten nopeasti aika kuluu. Mitä vanhemmaksi tulee, niin sitä nopeampaa se kuulemma etenee. Ja uskallappas miettiä asioita, joita on tapahtunut lapsuudessa tai nuoruudessa. Herranen aika, siitähän on jo TODELLA kauan.  No, tämä ajan kulumisen pohtiminen lähti töistä (olen siis saanut töitä kesäksi ainakin, wuhuu!) ja työmäärästä. Jos on mahdottoman kiire päivä, aika kuluu nopeaan ja tuntuu, ettei ennätä koko työpäivän aikana saada hoidetuksi kaikkia asioita, joita pitäisi. No silloinhan tietysti jatketaan työpäivää sen mukaan, että ainakin ne kiireisimmät tulee hoidettua. Mutta auta armias, jos on hiljaisempi päivä, eikä juuri mitään tekemistä.... Eihän se aikakaan silloin kulu, ei sitten millään. Mutta kotona kyllä aika kuluu ihan liian nopeaan... Aina. Menet töistä kotiin, syöt, käyt saunassa... Kas, pitääkin jo ruveta nukkumaan. Mitään ei ennätä arkena tehdä. Ihailen ihmisiä, jotka saavat joka päivä jotain aikaseksi. Meillä koti on yhtä sekamelskaa, kissan karvaa, koira