Joskus se vaan iskee

Toisinaan tuntuu, että on ihan suunnaton kaipuu jotain asiaa tai ihmistä tai muuta elollista olentoa kohtaan. Tulee hetkiä jolloin kaipaa itkuun saakka jotain menehtynyttä tai kadotettua lemmikkiä. Toisinaan sitä kaipaa ystäviä, perheenjäseniä, milloin ketäkin. Joskus taas kaipuu iskee johonkin tiettyyn aikaan tai paikkaan elämässä. Toisinaan se kaipuu kohdistuu siihen lapseen, jota ei ole saanut. 

Jotkut ihmiset osaavat elää tässä ja nyt. Minäkin olen sitä kokeillut, mutta aina jostain tulee joku pieni haave, unelma tai kaipaus. Sitten nykyhetki siirtyy hetkeksi syrjään ja sitä rypee siinä kaipauksen tunteessa tai haavemaailmassa. 

Kai siis jokaisella toki jotain unelmia on, toisilla ne on isompia, toisilla pienempiä. Toisen unelma voi olla ne ihanat eläkepäivät jossain ulkomailla, suuri kartano jossakin oikein kauniilla paikalla. Toisella se unelma voi olla edes pieni leipäpalanen seuraavan päivän ruuaksi. Niinpä niin. Tässäkin asiassa ihmiset on erilaisia.

Ja miksi siirryn kirjoittamaan haaveista ja unelmista, kun kaipuustahan minun piti kirjoittaa? No ehkä siksi, että ne ovat hyvin lähellä toisiaan. Jos kaipaa jotakin oikein kovasti, voi haaveilla siitä. Tarkoitan, että jos minä esim. kaipaan Islantiin, voin aina haaveilla matkustavani sinne. Jos taas kaipaan jotain ihmistä, voin haaveilla tapaavani hänet. Jos taas kaipaan kadotettua lemmikkiä, niin tottakai voin haaveilla, että se tulisi vielä takaisin. 

Kenenkään toisen haaveille, unelmille ja kaipuulle ei pitäisi nauraa. Ne ovat jokaisen henkilökohtaisia ja niille nauraminen voi olla isokin loukkaus. Eikä haaveileminen ja kaipaaminen ketään satuta. Paitsi tietysti mahdollisesti haaveilijaa/kaipaajaa itseään, mutta sekin on hänen oma asiansa. 

Joten siis kaivatkaa, haaveilkaa ja unelmoikaa ihmiset.