Niin pitkä matka...

 Joku kirja tai tarina tai joku oli joskus nimeltään Pitkän päivän matka iltaan. Tänään on ollut sellainen olo. Lapsettomuushoidot jatkuvat... Luovutetuilla munasoluilla. Ihanaa, että on tällainen vaihtoehto, ihanaa, että on ihmisiä, jotka luovuttavat munasolunsa tuikituntemattomille, jotta he voisivat toteuttaa ison haaveensa. Minä kiitän nöyrästi teitä kaikkia, jotka niin teette. 

Toki se harmittaa, että ne omat eivät nyt sitten toimineet tarpeeksi hyvin. Mutta ei sitä onneksi ole kerennyt murehtimaan työn, harrastuksen ja koti töiden parissa. Tavallaan on vähän helpottunutkin olo. Nyt ei tarvitse enää miettiä, miten itse jaksaa punktiot ja lääkitykset ja muut. Nyt ei tarvitse jännitää, tuleeko toimivaa munasolua tai miten kauan olen punktion jälkeen kipeänä. Nyt voidaan vaan valita luovuttaja (tai siis lähinnä pituus ja hiusten ja silmien väri) ja odottaa alkion siirtoa. Tai minä voin, mies käy toki hoitamassa oman osuutensa ennen sitä. 

Tänään kävimme siis keskustelemassa asiasta lääkärin ja psykologin kanssa. Minulla ei entuudestaan ollut kovin hyvää kuvaa psykologeista, mutta onneksi tämä oli toista maata. Aivan ihana ihminen. Koskapa asumme pikkuisessa tuppukylässä, matka alkoi jo aamulla. Ensin ajetaan pari tuntia, käydään syömässä, sitten lääkäriaika, sen jälkeen psykologi ja sitten taas syömään ja pari tuntia kotiin. Kotona odottaa kylmä mökki, eikun uuni lämpiämään. Huomenna pitäisi töihinkin jaksaa. 

Mutta kaikesta väsymyksestä huolimatta olo on hyvä, kiitollinen ja onnellinen. Hyvä siksi, että on koti, jossa on hyvä olla. Kiitollinen siitä, että on luovuttajia (sanan erittäin hyvässä merkityksessä). Ja onnellinen siitä, että minulla on niin mahtava mies, joka jaksaa kuunnella minun paskoja vitsejä ja käydä tätä elämää läpi sen hyvissä ja huonoissa hetkissä.