Uutta lääkettä pukkaa

 No niin, nyt aloitettiin taas uusi lääke tähän lapsettomuuteen. Kyllä oli mukana paketissa semmonen lakana, että taas rupesin epäilemään, että yrittääkö ne sittenkin vain tehdä minusta lopun. No ei kai sentään, mutta tänään otin siis ensimmäisen lääkkeen. En edes enää muista, mikä tämän kuurin tarkoitus on, kiltisti vain popsin kaiken, mitä määrätään. Koko päivän olen jännityksellä odottanut, minkälaiset oireet tästä mukavasta napista tupsahtaa. Vois kerrankin olla sellanen kiva pieni sivuvaikutus, että hymyilyttäs ja ilostuttais kaikki pienetkin asiat, kuten kissankusi lattialla tai koiran rapatassujen jäljet puhtailla housuilla.

No ei tullut oireita (ainakaan vielä), ei hyviä eikä huonoja. Hetken aikaa arvelin, että päätä rupeaa särkemään, mutta sitten tajusin, että se johtuu vain edelleen jumittavasta olkapäästä, ei siis mitään vaarallista. Toivotaan, että pelottelulakana (lääkepaketin pakkausseloste) oli vain oikeasti pelottelua ja oireita ei tule jatkossakaan.

Koulutehtäviä olen tänään yrittänyt taas väkertää. Mikähän siinä on, kun ei tuo kirjanpito meinaa ollenkaan hahmottua. Mikä ihmeen debet ja kredit ja miksi se luku menee toisessa paikassa debetiin ja toisessa kreditiin? Ei voi ymmärtää. Ehkä tämä aihe ei ole kovin soveltuva itsenäisesti opiskeltavaksi? Mutta sisulla kai tästäkin selvitään (pitänee lähtee kauppaan niitä ostamaan). Apuahan nyt ei tietenkään voi pyytää, sehän olisi sama kuin myöntäisi oman tyhmyytensä. 

Sekin on muuten ihme homma. Miksi sitä apua ei oikeasti voisi pyytää? Pääsisi monesti itse helpommalla. Silloin, kun asuin yksin, ajattelin aina vaan, että pärjättävä on, ilman apua. Jossakin välissä huomasin, etten pärjää, onneksi apujoukkoja löytyi ja varsinkin niitä kuuntelevia korvia (meinasi heittää pienen masennuksen päälle, kun unta tuli öisin vain 2h ja sekin pätkissä). Nykyisin sitten tämän mieheni (joka vissiin on nimimerkistäni päätellen vähemmän oikeassa) kanssa asustellessa olen oppinut kyllä apua pyytämään. Mutta jos se apu ei tule JUST HETI NYT, niin sitten vedän marttyyrin roolin päälle ja alan tehdä asioita itse. Jälkeenpäin huvittaa oma käytös. En tiedä, mistä se tulee, mutta niin vain käy aina. 

Mies ei pyydä apua. Enkä kyllä kovin usein viitsi tarjoutua. Kun jostain auton alta kuuluu vittuperkelesaatanaa, niin mitenpä minä siinä auttaa osaisinkaan. Tai kun se sama kuuluu jostakin remontin keskeltä (ei ole tällä hetkellä remonttia, mutta jotain ollaan täällä talossa kyllä remontoitu), niin ei sinne edes uskalla mennä apua tarjoamaan. Parempi vain pysytellä poissa tieltä, niin ei ainakaan tee enempää vahinkoa.