Tohelo

Joskus tuntuu, että minä olen maailman onnettomuusalttein ihminen. Millon on kaatumisen takia jalka kipeä, milloin samasta syystä selkä tai käsi. Tai sitten isken käteni johonkin ja se menee kipeäksi. Niinkuin nyt viimeisimmäksi, iskin sen puolisooni. En tahallani, täysin vahingossa. Puolisolle ei tullut mitään, minun ranne on ollu jo lähemmäs viikon kipeänä. 

Joskus sanoin lääkärille, että minulla on ylimääräisiä ulokkeita ja ne on aina tiellä. Tarkoitin raajojani. Lääkäri ei ymmärtänyt vitsiä, oli vähän vanha mies. Katsoi vaan kummissaan. No, edelleen olen sitä mieltä, että ne on tiellä koko ajan. Aina ottamassa osumaa, aina kipeänä. 

Naurattaa, kun miettii, mitä kaikkea minulle on elämäni aikana sattunut. Jalka jäänyt pyörän pinnojen väliin, käsi jäänyt oman kyljen alle, kun putosin hevosen selästä, käsi jäi kerran myös parin hirren väliin (älkää vain kysykö miten) ja hevosen ja oven väliin ja jalka jäi oman hanurin alle. Mutta ihmeen hyvin ne ovat kestäneet. Kaksi murtumaa koko elämän aikana. Toinen oli tämä pyöränpinnaepisodi ja toinen hevosen selästä putoaminen. Aika jännä. Mustelmat ja ruhjeet ovat kyllä sitten tuttuakin tutumpia.

Voikohan jotenkin opetella olemaan toheloimatta? Olisiko sellaista kurssia olemassa? Jos ei, niin sepäs vasta olisikin hyvä liikeidea: Toheloinnista eroon pääsyn oppilaitos. Olisikohan paljon asiakkaita? Tosin, minä siellä en ainakaan voisi opettaa. Tai ehkä voisin. Voisin opettaa, miten EI kannata ainakaan tehdä. 

Mutta koska sellaista oppilaitosta ei ole, jatkan tohelointiani. Ja ranteeni parantelua.