Hullun hommaa

 Kyllä taas on viime päivinä saanut miettiä, että miten sitä ihminen voi olla näin pöljä. Pittää haalia itelleen tuota tekemistä ihan kutkulleen sen verran, että pieni stressitaso pyssyy koko ajan yllä. Ja ei, minä en todellakaan osaa tehä niitä asioita sitten ajoissa, vaan kaikki pitää tehä aina viime tipassa, jotta varmasti stressi on maksimaalinen. 

Tällä hetkellä yksi stressaava asia on opiskelu. Kun ei vaan keho tottele, vaikka aivot sanoo, että nyt pitäisi kammeta sinne yläkertaan koneen äärelle opiskelemaan. Ja sitten, kun keho ei tottele, niin opiskelut jää jälleen viime tippaan. Minulla on muutamia kursseja verkko-opintoina. Jos netti ei toimi, ei pääse tunnille. Sitten pitäisi jälkikäteen kuunnella niitä tallenteita. No arvatkaa vaan onnistuuko se? No ei, enhän minä niitä jaksa kuunnella. Sitten hätäpäissäni ennen tunnin alkua kokeilen tehtäviä saada ratkottua ihan omin voimin. 

Minulla alkaa työssäoppiminenkin. Ihan pihalla olen siitäkin hommasta. Milloin menen ja minne menen? No ehkäpä se tänään selviää, kun menen käymään siellä työpaikassa. Ainoa vaan, että minä olen yhden päivän viikossa ollut toisessa paikassa työssäoppimassa. Mites sille paikalle käy? Tarkoitus olisi siellä kyllä vielä jatkaa, mutta ilmeisesti ei tämän pidemmän (tai siis intensiivisemmän) työssäoppimisjakson aikaan. Mutta mitenkäs sitten sen "lyhyemmän" työssäoppimispaikan avaimet ja muut? Pitäisiköhän ne palauttaa? Ei voi tietää, pitäisi keretä sielläkin käymään. Lisäksi en tiedä, onko opettaja ilmoittanut, että minä en sinne nyt tässä kuussa mene. Pitäisi varmaan sitäkin kysyä opettajalta, mutta ullatuuuuuus, en ole saanut sitäkään aikaseksi. Jotenkin minusta tuntuu, että tämän jälkeen minua ei saa koulun penkille enää kirveelläkään......

On minulla toki muitakin stressinaiheita. Rahat tahtoo loppua joka kuukausi kesken, säästääkin pitäisi, mutta mistäpä säästät? Miksi toiset osaa niin hienosti suunnitella ruuatkin jo viikon eteenpäin ja käyvät siis vain kerran viikossa kaupassa. Meillä on hyvä, jos tiedetään, mitä tänään syötäisiin. Eli joka päivä käydään kaupassa ja voi sitä heräteostojen määrää. 

Ja joulu... Voihan joulu... Lahjojakin pitäisi hankkia. Kuusikaan ei mahdu mihinkään (pienen talon iloja) ja leipomistakin pitäisi keretä harrastaa. Ai että, jo valmiiksi ahistaa ja stressaa, kun vain miettiikin. Ja nyt on jo joulukuun ensimmäinen, eihän siinä enää pitkään ole aikaa. Joka vuosi minä MIETIN jo hyvissä ajoin, että pitäisi ostella niitä lahoja, niin ei joulukuussa sitten mene kaikki rahat. Mutta koskaan en osta sitten mitään. Kerran ostin ja unohdin ostaneeni. Ne kirjat taitavat olla edelleen omassa kirjahyllyssä, jos en ole jo lahjoittanut muuten vain eteenpäin. Ja ne on siis lastenkirjoja. 

Mutta älkää käsittäkö väärin. Minähän siis pidän joulusta. Se vaan tulee joka vuosi liian nopeasti. Tai toisaalta ei. Kaupassa on joulutavaroita jo varmaan kesäkuusta lähtien (vuosi vuodelta aikaisemmin ainakin). Joululaulut pistetään soimaan jo marraskuun alussa. Sitten niihin jo kerkeää kettuuntua ennen joulukuuta. Sitten ketuttaa koko joulu. Ja sekös se vasta stressaakin, kun ne lahjat on edelleen hankkimatta ja ketuttaa, kun ne pitää hankkia vain, koska on joulu. Kunnon kierre. 

Ja stressinaiheita riittää. Miksi piti hommata näin monta lemmikkiä? Niitä on nyt siis 8. Eikö 1 tai 2 olisi riittänyt? Niinkuin normaaleilla ihmisillä? No ei. En ole normaali. Koira ontuu, pitäisi viedä ell. Kissalla on jotain virstankarkailuongelmia, pitäisi viedä ell. Kani aivastelee tuhottomasti, pitäisi viedä ell. Mutta millä ajalla ja millä rahalla? Kyllähän me niistä oikeasti huolta pidetään. Mutta ihan vähässä kummassa ei sinne eläinlääkärille lähdetä. Pitää olla jotain pahasti vialla, että viedään. Pienistä ongelmista ollaan selvitty itse.

Isoin stressinaihe on sitten henkilökohtainen. Tai siis pariskuntakohtainen. Aihe, josta pitäisi pystyä puhumaan. Aihe, josta on todella hankala puhua, ainakaan itkemättä. Aihe, jolle ei voi nauraa, vaikka kuinka haluaisi (koska silloin se ei olisi niin masentava). Se aihe on lapsettomuus. Hoidot on nyt aloitettu. Stressaa, pelottaa, ahdistaa. Entä jos ei onnistukaan. Toki vaihtoehtoja on muitakin. Aina on lapsia, jotka tarvitsevat kodin. Ehkä tästäkin stressistä vielä selvitään, tavalla tai toisella.